Postaus jonka teet kun kaikki puskee päälle ja milleen ei ole aikaa.
Aikaansaamattomuus on jalo taito, niin mä tykkään ajatella.
Sain tänään elämäni ensimmäisen oman koneen.
Aika herkkää ja sinänsä käy hurjasti sääliksi myyjää, ryöstöhinta se 50e alle vuoden vanhasta pöytäkoneesta.
Mut emmä valita.
Selasin abstrakteja kuvia vähän ajan takaa ja mun mielestä auringonlasku taivas on täydellisin liukuvärjäys.
Tällähetkellä mun ei tee mieli mitään muuta kun kameraa, jäätelöä ja longboardia. Aika vaatimatonta multa. Paitsi se viimehetken koulumotivaatio joka lähti jo lomille vois kruisaa takas.
Oltiin rannalla istumassa, muka kuvailemassa ja mut se meni sit enemmä siihe kahvin juomisee ja savuamisee.
Pitkä pitkä pyöräreissu takasin, ja garage on muuten hyvää.
Pullotettiin tunnelmaa, ja kilistettiin väliaikaiselle kesälle.
Toisen ihmisen silmiin ei pidä katsoa liian pitkään. Silmät pitää suunnata niin kauas kuin mahdollista, nojata käteen ja olla räpyttämättä. Vannoa, että nyt mä unohdun. Ja sitten unohtua. Mennä sinne minnen kukaan muu ei ikinä pääse. Mä en halua jakaa mun kaikkia ajatuksia ihmisten kanssa. Jos alkaisin miettiä niitä liikaa ne katoais. Vähä niinku Lost:in juoni tai vanhojen ihmisten viimeiset hiukset.
Kaikkein parasta on, että häivytetään meidän rajat. Upotaan elämään ja havahdutaan uniin. Kadotetaan meidän tarkoitus. Sillon ihmiset huomaa sun kieroutuneen kiinnostavuuden, jonka kaikki hautaa syvälle niinkuin ne ei muuta ajatteliskaan, kuin sitä amerikkalaista, epäluonnollisen tervettä unelmaansa. Ne tekee sulla kokeita ja miettii miks et halua istua toimistossa, perustaa pikkusöpöä perhettä ja hankkia labradorin noutajaa. Ne jotka ei ajattele ei ymmärrä miten jonkun mieli voisi olla todellisuutta kauniimpaa. Ehkä se on ihan hyvä niin.
Tieteellisellä ajattelulla ei oo koskaan saavuttettu mitään. Muutakuin kaikki se, mitä me tiedetään maailmasta nyt. Mutta se kaikki on ollut siellä jo kauan. Se vaan odotti, että ihmiset oppii lukemaan sitä. Mutta sitten ne, jotka ajattelee ilman päämäärää on turhia haaveilijoita. Ainakin niin mulle sanottiin. Miks meidät pitäis muka leimata olemaan jotain yksinkertaista? Miks kaikella pitää olla nimi?
Emmä halua olla laiska. Ehkä mä olen, mutta miellän itseni enemmänkin monien pienien asioiden summaksi joista harva näkyy päällepäin. Se meissä onkin mielenkiintoista. Kukaan ei koskaan tiedä mitä me ollaan, jos me ollaan tarpeeks hyviä valehtelemaan, eli olemaan sitä mitä muut haluaa meidän olevan. Mä tiedän, että tää ei johdas mihinkään, mutta uskottelen, että teen jotain suurta ja kaunista. Mun mieli ei ole suuri, taikka kaunis. Se on pieni ahdas paikka, jossa ei ole lokeroita. Kaikki vaan on siellä. Vähän niinkuin vanha varasto. Ensisilmäyksellä pieni, ahdas ja sotkuinen, mut kun sitä rupeaa tutkimaan tekee sinne helposti kodin ja unohtaa ajan.
Näkökulmat tekee kaikesta kaunista. Kaukaa kaikki on pientä, mutta mun mielestä kärpäsenkin silmät on isot. Vanhassa varastossa on paljon asioita joista ei puhuta. Sinne piilotetaan se osa elämästä joka ei sovi kauniiseen kulissiin. Jos vieras etsii vessaa, ohjataan ne käsikynkässä pytylle saakka, jottei kukaan vahingossa löydä sitä mitä me oikeesti ollaan. Varastoissa ja ullakoilla on pieniä laatikoita joita ei uskalla avata. Kun kantta raottaa siellä ryömii hämähäkkejä. Jos ei huuda, huomaa että laatikossa on jotain niin kaunista, että sä et tiedä mitä tehdä sillä. Vähän niinkuin kaunis timantti. Sä et saa siitä irti, muutakuin fyysistä kauneutta, ja sä hyödyt siitä vasta kun se on poissa ja sä sait rahaa siitä, että myit muualle sen ainoan asian mikä on ikinä ollut katsomisen arvoista.
